Kun lähden pyörälenkille, valitsen aina saman reitin, sillä en väsy katselemaan sen varrelle mahtuvaa elämän ja asumisen koko kirjoa.

Aloitan matkan hyvinvoivalta itähelsinkiläiseltä omakotitaloalueelta. Vauraasti rakennettujen rantojen kautta suuntaan Herttoniemenrannan uusien terassitalojen editse vanhaan siirtolapuutarhaan. Ajan kukkivien pienpihojen ohi Vanhankaupunginselkää kiertävälle rantatielle. Oikealle jäävät 50–60-lukujen vaihteessa Herttoniemeen rakennetut tornitalot. Yhteen niistä muutti tuoreeltaan vuonna 1961 juuri silloin elämänsä parhaita vuosia elänyt, orastavaa varallisuuttaan moderniin kotiin sijoittanut sukulaispari.

Jatkan matkaa Viikkiin. Lintutornin juurella laiduntavat yliopiston lehmät. Poljen ylämäkeä arboretumiin ja hetken olen kuin viidakossa ennen kohta taas nykyviä asuintaloja. Miten hauskalta kuulostaakaan Katariina Saksilaisenkatu. Tulen Vanhankaupunginkoskelle, mistä Helsinki on saanut alkunsa ja missä yhä näkyy kaupungin vanhin asuminen. Kosken hienosti hoidetuilla rannoilla on aina onkijoita ja ihmiset istuvat siellä piknikeillä. Lapset polskivat vedenrajassa, ja citykanit pötkivät pakoon minkä jaloistaan pääsevät.

Käännyn kohti Arabianrantaa ja sen uusia taloja. Ihmettelen kolmen talon graafiseen betoniin ikuistettuja taideteoksia: huomaako niitä kukaan muu kuin minä? Kurkistelen yhteen pikkupihaan, näkisinkö siellä asuvan tuttuni. Sitten olenkin jo ajaa harhaan, sillä rannan toista päätä rakennetaan ja maisemoidaan kovaa kyytiä. Reitti vaihtuu monta kertaa viikossa.
Hermannissa alan odottaa Sörkän vankilan muuria ja vanhaa puutaloa sen juurella. Vielä 70-luvun alussa siinä asuttiin ilman juoksevaa vettä ja sisävessaa.

Sitäkin paljon köyhempää elämää eletään seuraavalla etapilla eli Romanian mustalaisille vallatulla talolla. Ajaessani sen ohi kohti Kalasataman metroasemaa mustalaisnaiset rahjustavat vastaan muovikassit käsissään.

Sosiaalinen harppaus kerjäläisleiristä Kulosaareen on paljon pidempi kuin seuraavaksi ylittämäni Kulosaaren silta. Sillalta sukellan upeiden pihojen, mahtavien talojen ja diplomaattirekkareiden sekaan. Tietyillä tuulilla mustalaisleirin kohdalla aistitut hajut ovat enää vain harhaa.

Loppu on kertausta. Tulen taas Herttoniemenrantaan ja poljen viimeiset kilometrit kotiin. Hyppään pyörältäni, huikkaan hei perheelleni ja jatkan arkea kotona. Samalla pohdin kaikkea näkemääni: miten monta erilaista elämäntarinaa reittini varrelle jää?

Minna Juti