Minulla oli pitkään ongelma, josta tuskin kehtasin kertoa. Lakkasin vain kutsumasta kavereita kylään tai keksin verukkeita, miksi meille ei voi tällä kertaa tulla. Minulta puuttui ruokapöytä.
Olin harkinnan jälkeen alkanut vaihtaa kotini sisustustyyliä vaaleasta ja skandinaavisesta astetta jännittävämpään, tummaan ja klassiseen. Monien muiden kalusteiden lailla annoin pois ruokapöytäni, koska uskottelin itselleni, että uusi kannetaan sisään tuota pikaa. Hymyilyttää, kuinka helposti ihminen osaa pettää itseään.

Kiertelin huonekaluhalleissa, designputiikeissa ja huutokaupoissa, googlailin ja googlailin, mutta sopivaa pöytää ei osunut kohdalle. Jos koko oli oikea, hinta oli väärä, tai sitten tyyli. Löysin helposti moderneja ihanuuksia, mutta en vanhaa, jollaisen vaihteeksi halusin.

Ei hätää. Parissa viikossa totuin syömään milloin sohvalla, milloin lattialla – yhä useammin lattialla – tyynyllä istuen. Paikka tuntui heti luontevalta, mutta myös niin erikoiselta, että kaikkien ei tarvinnut siitä tietää.

”Se” pöytä löytyi lopulta osto- ja myyntiliikkeen perukoilta Lohjan Virkkalasta. Huokea englantilainen tyylipöytä näytti samalta kuin aidot esikuvansa, mutta se oli kulunut ja naarmuinen – eikä sen mukana tullut tuoleja.

On ihan hauskaa pitää eriparisia tuoleja ruokapöydän ympärillä, mutta omaan makuuni yhtenäinen ryhmä käy paremmin. Lopulta löysin istuimet, jotka saivat sydämeni sykkimään. Ei tullut uuden ja vanhan liittoa eikä klassisen ja modernin kohtaamista, tuli patavanhoillinen ruokasalitunnelma.

Tämän kaiken jälkeen minulla on enää yksi ongelma. Tuolit, nuo vaneroidut myöhäisempiresulottaret 1830-luvulta, ovat niin huterat, että ne eivät kestä säännöllistä käyttöä. Syönkin arkiateriani aika usein – kehtaako tätä edes tunnustaa – lattialla.
Onnea sopivien kalusteiden etsimiseen!

Kari-Otso Nevaluoma vt. päätoimittaja

PS. Helsingin vuosi maailman designpääkaupunkina on alkanut. Seuraamme ahkerasti vuoden kulkua. Kurkkaa myös nettisivuille wdc2012helsinki.fi.