ARKIMUOTOILUN KIINTOTÄHTI

Kotia ei pidä jatkuvasti uudistaa pelkän uudistamisen vuoksi, sanoo Hannu Kähönen. Toimiva koti rakentuu perusasioista, jotka helpottavat arjen sujumista. Koti on käyttöliittymä arkeen, hän tiivistää.
Siis mikä, käyttöliittymä? Se tarkoittaa vaikkapa niitä arkitavaroiden osia, jotka ovat kosketuksissa käyttäjään. Kuten kahvat, vetimet, näppäimistöt, säätimet ja se mikä tietokoneen näytöllä näkyy. Opastintaulu viraston tai sairaalan ala-aulassa on sekin käyttöliittymä eli käyttöohje uuden ja oudon paikan toimintaan. 

On tärkeää, että esineet ja opasteet osaavat kertoa, mitä kulloinkin on odotettavissa. Mitä monimutkaisemmiksi ympäristöt muuttuvat, sitä enemmän tarvitaan selkokielen ammattilaisia. Teknologisessa maailmassa teollisilla muotoilijoilla on usein oppaan tai opettajan rooli. He saavat esineet ja ympäristöt puhumaan ymmärrettävää ja parhaimmillaan mielihyvää tuottavaa kieltä.

Taiteilijaprofessori Hannu Kähösen tuotanto on täynnä selkeitä tuotteita. Hän on kotimaisen arkimuotoilun luotettava ammattilainen. Usein hän on ollut edellä aikaansa. Koulun veistotunnilla tehdyistä salaatinottimista on loppujen lopuksi lyhyt matka henkäyksen keveisiin, kokoon taittuviin Trice-tuoleihin. Moni avaa kodin oven Kähösen Abloy-avaimilla. Hänen suunnittelemansa vuolukivitakat ovat suomalaiskotien sydämiä. Helsinkiläiset istuvat kasvokkain hänen suunnittelemissaan raitiovaunuissa. Oloa rentouttamaan Kähönen piirsi niihin myös pieniä pöytiä.
— Käytettävyys on yhtä tärkeää kuin esteettisyys, Kähönen kiteyttää.
— Ekonomisuus ja ekologia liittyvät yhteen eikä niillä ole mitään tekemistä pinnallisen viherpesun kanssa. Kannattaa hankkia vähemmän mutta laadukkaampaa.

Kaj Kalin Kuva: Juho Huttunen

BETONI-NAAMANGASTA TULI TUOLIMIES

Elettiin 2000-luvun alkua, kun Samuli Naamanka ponnahti julkisuuteen. Vastavalmistunut sisustusarkkitehti oli kehittänyt graafisen betonin eli menetelmän, jolla saatin eloa vaikka uudisrakennuksen betoniseinään: tekstiä, reliefejä, mitä vain.

– Elämäni oli tuolloin niin kiinni graafisessa betonissa, että kollegat alkoivat kutsua minua betoni-Naamangaksi. Silloin se hieman harmitti. Siksi minun oli muotoilijana tehtävä jotain muuta. Siltä istumalta suunnittelin tuolin, Samuli virnistää.

Näin sai muotonsa Clash, jonka otti vuonna 2002 mallistoonsa nykyinen Martelan osa P.O. Korhonen. Metallijalkainen puuviiluistuin voitiin koota ilman ruuvin ruuvia. Muodoiltaan se oli oikea Suomi-muotoilun vertauskuva: rönsyistä riisuttu.

Graafisen betonin tuotekehityksen valmistuttua Naamanka jatkoi tuolimuotoilua. Viime vuoden Milanon messuille hän toi Martelalle muotoillun alumiinijalkaisen Sides-tuolin ja tämän vuoden Tukholman huonekalumessuille Avartelle suunnitellun Uni-tuolin, joka sai Nordiska Designpriset 2008 -palkinnon.

– Yritin tehdä Uni-tuolista kevyen ja kauniin. On hienoa, että Tukholmassa huomattiin myös pyrkimykseni materiaalin säästöön, ympäristötaidetta pitkään tehnyt Naamanka pohtii.

Tuolitarulle ei näy loppua. Prototyypin asteelle on jo ehtinyt puolipallon muotoinen riipputuoli, joka on liikuteltavine puusäleineen näyttävä ilmestys. Rohkeista liikkeistään tunnettu Selki-asema on pohtinut tuolin ottamista kokoelmiinsa.

– Olen miettinyt, että riipputuolin nimeksi voisi tulla Poro, kun siinä on nuo sarvetkin. No jaa...

Samuli Naamanka – taidetta ja teollisuutta -näyttely 25.5. saakka Alvar Aalto museossa, Alvar Aallon katu 7, Jyväskylä.

Samuli Isola, kuva Jukka Lehtinen

DETALJIT RATKAISEVAT

Muotoilija Cecilie Manz, 37, on tarkka yksityiskohdista. Kööpenhaminassa työskentelevän Manzin huonekaluissa, valaisimissa tai lasiesineissä ei ole kuvioita, rehevyyttä eikä runsautta, vaan loppuun asti hiottuja skandinaavisia muotoja.
- Harjaannuin kiinnittämään huomiota pikkuseikkoihin jo lapsena, kun autoin keraamikkovanhempiani. Isällä ja äidillä oli oma paja kotimme lähellä Odsherredin kylässä Pohjois-Själlannissa. Pääsin arvioimaan käsin muovattujen kahvikuppien korvia tai sitä, onko kuppien laidoista tullut turhan jyrkkiä.
Pari vuotta sitten huonekaluvalmistaja Fritz Hansen pyysi Manzia suunnittelemaan ruokapöydän, ja hän tarttui oitis ehdotukseen.
- Ruokapöytä on kodin keskeisin kaluste sängyn jälkeen. Pöytä on myös hyvin sosiaalinen kaluste. Meidän perhe istuu usein saman pöydän ympärillä muinakin kuin ruoka-aikoina. Minä olen saattanut syventyä työasioihini, mieheni lukea lehtiä ja lapsemme piirtää, mutta olemme lähellä toisiamme.
Tehtävä tuntui myös riittävän vaativalta. Jos Manzin mielestä jonkin uuden tuotteen suunnittelussa ei ole tarpeeksi haastetta, hän mieluummin hylkää saamansa työtarjouksen alkuunsa, kuin alkaa tuhlata aikaansa yhdentekevältä vaikuttavaan projektiin.
- Huonekalun tai minkä tahansa esineen luominen merkitsee minulle aina arvoituksen ratkaisemista. Vaihtoehtoja on joka kerta useita, eikä alkuvaiheessa ole koskaan selvää, mikä niistä on oikea.
Manz näki paljon vaivaa, että sai pöydän rakenteesta yksinkertaisen, keveän ja hienostuneen. Essay-niminen pöytä koostuu yhdestä levystä ja kahdesta kehysmäisestä jalasta. Hän toivoo, että Essay kestäisi käytössä vuodesta toiseen, olisi mukana ihmisten tärkeissä hetkissä, saisi pintaansa hieman naarmuja, patinoituisi ja siirtyisi joskus sukupolvelta toiselle.
Cecilie Manz tunnustautuu mielellään tanskalaisen modernismin perilliseksi, Arne Jacobsenin, Poul Kjærholmin ja kumppaneiden seuraajaksi. Jotkut suunnittelijat pitävät maan maineikasta designperintöä taakkana, mutta Manzille se on lahja. Mestareiden kalusteita tarkastelemalla hän on oppinut paljon heidän työtavoistaan ja tyyli-ihanteistaan. Huonekalujen suunnitteluun ja materiaalien käyttöön liittyviä nerokkaita ratkaisuja ei kannata yrittää keksiä uudestaan.
- En koskaan unohda kiinnittää huomiota edeltäjieni kykyyn tehdä viimeisteltyä jälkeä. Olen selvittänyt huolellisesti, millaisia liitoskohtia heidän kalusteissaan on tai millaisia ruuveja he ovat käyttäneet.
Yhtä lailla Manz on saanut tukea nykyhetken tanskalaisilta muotoilijoilta. Hän pitää heitä enemmän kollegoinaan kuin kilpailijoinaan.
- Pienessä maassa alan ihmiset tuntevat toisensa. Jos vastaani tulee jokin ongelma, voin aina pirauttaa vaikka Louise Campbellille ja kysyä häneltä neuvoa. Hyvä, toverillinen yhteishenkemme on minusta kullanarvoinen asia.
Lisätietoja ceciliemanz.com.

Kari-Otso Nevaluoma kuva Ari K. Ojala

INDIGONSININEN MAAILMA

Kun Tuulia Mäkinen ja hänen guinealaissyntyinen kumppaninsa Hamidou Diallo muuttivat Pariisiin, he aikoivat perustaa siellä oman tekstiiliyrityksen. Aluksi Tuulia syventyi muodin markkinoinnin opintoihin ja Hamidou opiskeli liiketaloustiedettä, ja kun aika oli kypsä, sai alkunsa Tensira. Yrityksen tuottamien syvänsinisten indigokankaiden, puuvillaisten kaas-kankaiden ja keramiikan juuret ovat Länsi-Afrikan Guineassa.
Tensiran kankaat tehdään Hamidoun äidin johdolla Malin prefektuurissa. Vuoristoalueella sataa paljon, ja puroista saadaan vettä kankaiden värjäämiseen. Raaka-aine saadaan seudun indigokasveista.
- Indigokankaat vaativat taiteilijan silmää ja monia työvaiheita kangaskaitaleiden kutomisesta ja värjäämisestä ompeluun, Tuulia kertoo.
Elinkeino on alueella merkittävä, mutta sitä uhkaa halpatuonti teol­lisesti valmistettuine kankaineen ja synteettisine väriaineineen.
- Haluamme turvata käsityötaidon ja tehdä työstä tekijöilleen kannattavaa. Olemme opettaneet käsityöläisiä kutomaan kangaspuilla, joilla saa länsimaalaisten haluamia leveitä kankaita. Myös kutojien työasento on parantunut, Hamidou kertoo.
Keramiikka on Tensiran tuotteista Hamidoun lempilapsi. Sisustuslaattojen ja astioiden muodot ovat syntyneet perinteisten käyttöesineiden pohjalta. Tuotteita tekee heimo lähellä Hamidoun kotikylää.
- Ruukuntekijät ovat loistavia. He pystyvät tekemään mitä vain.
Tuulia sukkuloi tulkkina afrikkalaisen ja länsimaisen estetiikan välillä, ja Hamidou hoitaa liiketoiminnan ja suhteet kotikyläänsä.
- Äitini lähetti minut opiskelemaan Suomeen, kun olin 17-vuotias. Nyt haluan auttaa kotiseutuani ja tuoda työtä hänelle ja kyläläisille.
Kun kyläläiset huuhtovat indigokangasta, he tuskin osaavat kuvitella, mihin tekstiilit päätyvät. Yksi mahdollisuus on amerikkalaismiljonäärin huvila Mainessa, jonne ranskalaisen sisustusarkkitehdin assistentit ripustivat 20 luonnon indigolla värjättyä verhoa.

Tensiran kankaita myy Les Tissus Colbert ja keramiikkaa Artek.

Irene Wichmann kuva Grégoire Voevodsky

KESTÄVÄ FOKUS

Jo seuraavana vuonna valmistui Fokus Fabrikin ensimmäinen yhteinen painokangasmallisto, ja nykyään yritys valmistaa sisustuskankaita koteihin ja julkisiin tiloihin.

Heidän kuosisuunnittelunsa lähtökohta on kaupunkikuvan ja luonnon yhdistäminen. Ihmisten jättämät jäljet ja reitit sekä kaupunki-ilmeen jatkuva muuttuminen kiehtoo koko suunnittelijaporukkaa. Myös väritys lähtee katukuvasta: mustavalkoiset graafiset printit ja perusvärit toistuvat. Tekijäkaarti painottaa, että kaiken suunnittelun lähtökohta on ajattomuus, slow design.

– Pastellivärejä emme käytä emmekä vaihda värejä trendien mukaan, Laura Järveläinen sanoo.

– Jos aikoo tehdä hyvää muotoilua, haluaa sitä paitsi väistämättä sen kestävän aikaa, jatkaa Hanna Kerman.

Kestävä kehitys, green design, on toinen yrityksen peruspilareista, itsestäänselvyys, joka tuo lisäarvoa hyvälle, modernille muotoilulle eikä välttämättä tarkoita tuotteen eko- tai luomuhenkistä ulkonäköä. Yritys lanseerasi uuden, pitkän tuotekehityksen vaatineen sisustuskankaan huhtikuussa Milanon huonekalumessuilla. Tulevaisuudessa kaikki yrityksen kuosit painetaan ja tuotteet valmistetaan tästä ekopuuvillan ja hampun sekoituksesta Suomessa.

– Saimme Milanossa suorastaan odottamattoman hyvän vastaanoton esimerkiksi sisustusarkkitehdeilta ja kansainväliseltä lehdistöltä. Ihmiset olivat selvästi innoissaan uudennäköisestä suomalaisesta tekstiilisuunnittelusta sekä lähituotannostamme, Laura kertoo.

Matka jatkuu. Toukokuun puolivälissä Fokus Fabrik on mukana uutta suomalaista muotoilua esittelevässä Hardcore-näyttelyssä Meatpacking Districtillä New Yorkin designviikolla.
www.fokusfabrik.fi

Elina Jaakkola, kuva Jarno Kovamäki

KIOSKILLA KOHDATAAN

Lavastajan ja sisustusarkkitehdin Tiina Paavilaisen mielestä kioskikulttuuri on nyky-Suomessa hunningolla.
— Kioskeista on unohtunut arkkitehtuuri. Ne näyttävät mainostauluilta.
Moisten sijasta hän kaipasi kioskia, joka olisi urbaani, ekologinen ja istuisi maisemaan. Lisäksi hän kaipasi itselleen mieluisaa kesätyötä. Paavilainen kehitteli ideaa stylistiystävänsä Anette Tammisen kanssa.
— Päädyimme kioskiin, joka tarjoaa kahvia sekä elämyksiä.
Syntyi Kahvikioski Tyyni, vaneripäreillä verhoiltu kontti, jonka sisällä on moderni minikeittiö. Työtasot ovat terästä, ja menun voi lukea seinän kokoiselta liitutaululta. Tarjolla on italialaista kahvia ja pikkupurtavaa, runoiltoja, elokuvia ja elävää musiikkia.
Kioskin paikka veden äärellä, Töölönlahden rannassa, kutkutti Paavilaisen mielessä siitä asti, kun samassa rannassa sijainnut Töölönrannan kesäteatteri paloi 1990-luvulla.
— Pelastin aikanaan palon jäljiltä pari pöytää, jotka otin nyt uusiokäyttöön kioskin pihalle, Tiina kertoo.
Loppukesästä rantaan valmistuvat myös laituri ja telttasauna. Saunan toteuttaa lavastajan aviomies Kalle Korpiola, joka rakensi myös vaimonsa suunnitteleman kioskin.
— Kalle keksi loistavan idean käyttää kontin verhoilussa vanerisuikaleita oikean päreen sijaan.
Kioski ei ole energisen naisen ensimmäinen itse luotu kesäpesti. Englannissa sisustusarkkitehdiksi opiskellut Paavilainen piti vuonna 1997 sushibaaria Nesteen huoltamolla Designmuseon vieressä ja seuraavana kesänä ravintolaa vanhassa junavaunussa Kaivopuistossa. Tänä kesänä hän valmistelee kioskinpidon ohella Taru Mäkelän syksyllä kuvattavan Varasto-elokuvan lavastusta ja esiintyy MTV3:n Tila-ohjelmassa vierailevana suunnittelijana. Tiina sisustaa ohjelmassa muun muassa veneen uuteen uskoon.
— Käytin intialaisittain mausteisia värejä ja yhdistelin istuintyynyissä pallo-, kukka- ja siksak-kankaita keskenään.
Mikäli rantakioskille sattuu hiljainen hetki, lavastaja aikoo hyödyntää minuutit kutomalla kotiterassilleen jättikokoista, raidallista aurinkovarjoa.

Kahvikioski Tyyni, Töölönlahden ranta, avoinna ma—pe 8—20, la 9—20 ja su 10—20.

Anna Aromaa kuva Katri Kapanen

KOTIPIHAN KASVATTI

Merita Soini inspiroituu suomalaisesta puusta. Hänen lempipuunsa on pihlaja, johon liittyy hyviä muistoja lapsuudesta.
- Pihlaja oli kotipihani kaunistus. Minulle se oli pyhä puu, joka suojeli kotia.
Muutkin puulajit ovat Meritalle rakkaita. Puistoista ja pihoilta kaadetuista puista hän suunnittelee persoonallisia istuimia. Niistä jokaiseen käytetty materiaali on peräisin lähiseudulta.
- Istuimissa on tervaleppää Heinolasta, tammea Lahdesta ja Kaivopuistossa kaadettua vaahteraa, Merita kertoo.
Ajatus kaadettujen lähipuiden hyötykäytöstä syntyi kolmisen vuotta sitten sisustusarkkitehti Tapio Anttilan kanssa. Samana vuonna Helsingin Kaivopuistossa kaadettiin arvokkaita puuvanhuksia ja lehtien palstoilla keskusteltiin kiivaasti siitä, mitä kaadetuille puunrungoille pitäisi tehdä.
- Vanhat puut olivat nähneet sodan, ja niiden alla olivat kuherrelleet monet rakastavaiset. Jokaisella puulla oli tarina. Tuntui tylyltä, että tarina päättyisi siihen. Halusimme pelastaa rungot haketuskoneelta ja antaa niille uuden elämän, Merita kertoo.
Woodism-ryhmään kuuluu kahdeksan muotoilijaa ja seitsemän hienopuuseppää, joita yhdistää kunnioitus lähiympäristön puita ja luontoa kohtaan. Ryhmän jäsenet valmistavat teollisuudelle kelpaamattomasta puusta persoonallisia kalusteita ja esineitä, joissa näkyy tekijän suhde materiaaliin.
- Voin valita, mitä osia puusta käytän. Päätän itse, valitsenko lankun, jossa on halkeamia, oksia tai muita kauneuspilkkuja. Merita sanoo.
 Tuotteiden valmistaminen on pitkä prosessi. Kaadetut tukit kuljetetaan kerran vuodessa sahalle, jossa ne sahataan haluttuihin mittoihin suunnittelijoiden luonnosten mukaan. Sen jälkeen puut pinotaan kuivatusta varten. Kuivatus kestää pari vuotta, ja vasta sitten materiaali on käyttövalmista.
 Jos haluaa tallettaa oman pihan kaatouhan alla olevan puun uudessa muodossa, kannattaa kääntyä woodistien puoleen.
- Puu voi jatkaa elämäänsä tutulla pihalla vaikka puutarhan pöytänä, Merita ehdottaa.
www.woodism.fi.

Anna Aromaa kuva Pekka Järveläinen

KUUSI SEINÄLLE JA JOULU SISÄÄN!

Taiteilija Tuija Asta Järvenpään suunnittelemaan paperiseen kuuseen voi itse maalata tai askarrella koristeet. Kuusi on kooltaan 137x280 cm.

– Se ei vie tilaa eikä roskaa. Joulun jälkeen sen voi rullata talteen tai heittää paperin-keräykseen. Oikeat kuuset säilyvät metsässä.
Järvenpää on siitä erikoinen muotoilija, että hän myöntää reilusti olevansa kiinnostunut kertakäyttötuotteista, joista on helppo päästä eroon. Gerrit Rietveldin taideakatemiassa Hollannissa teollista muotoilua opiskellut Järvenpää ei halua tehdä tuotteita tuotteiden vuoksi.
– En halua tehdä pysyvää estetiikkaa. Kertakäyttöisyys on minulle tapa kommentoida tuottamista ja kuluttamista. Miksi suunnittelisin tuolin, kun kaikki fantastiset tuolit on suunniteltu jo 1940-luvulla?
Vapaana muotoilijana työskentelevä Järvenpää on suunnitellut lavastuksia, tehnyt graafista suunnittelua ja toiminut näyttelyarkkitehtina Helsingin kaupungin taidemuseossa. Yhdessä muotoilija Susan Elon kanssa hän on kehitellyt tiloja, joiden painopiste on ihmisen aisteissa. Tuloksia on testattu Kiasmassa ja Helsingin Lasipalatsissa.
– Tilat sisältävät ajatuksen oikeasta tunnelmasta. Mitä tilassa pitää olla, että se herättää ja inspiroi ihmisen aisteja? Järvenpää pohtii.
Aisteja hivelevä ajatus on myös hääpuku, jonka muotoilija Järvenpää teki pinnoitetusta silkkipaperista. Morsiuspuku on kiertänyt Yhdysvaltoja suomalaista muotoilua esittelevässä Saumat-näyttelyssä. Tammikuussa näyttely rantautuu Helsingin Designmuseoon.
– Halusin tehdä klassisen prinsessamekon, joka kestää yhden illan.
Paperikuusi taas lähtee vuoden päästä Reykjavikin arkkitehtuurimuseoon, johon kasvaa kokonainen paperinen kuusimetsä.

* Paperikuusta myy Casuarina ja http://www.joulukuusikauppa.com/.

Anna Aromaa, kuva Jarno Kovamäki

KÄSITYÖ LUO YHTEISÖJÄ

Taiteilija Fanny Churberg kirjoitti 131 vuotta sitten manifestin, jossa taiteilijoita ja käsityön harrastajia kehotettiin vaalimaan omaa kansallista käsityöperinnettämme. Siten syntyi Suomen Käsityön Ystävät. Viime vuosi oli yritykselle juhlavuosi, ja juhlinnan huipentaa piakkoin avautuva Ystävät ja Ystävät -näyttely Design Forumissa Helsingissä.
Joulukuussa 2009 SKY:n toimitusjohtaja Jenni Mikkonen näki ensimmäiset juhlanäyttelyn tuoteluonnokset, eikä ollut pysyä nahoissaan: ”Suunnitelmat olivat todella hienoja, en osaa niitä tässä sähköpostissa tarpeeksi hehkuttaa”, hän kirjoitti.
Ystävät ja Ystävät -näyttelyyn on tilattu perinteisiin työtapoihin perustuvia uusia tuotteita kahdeksalta tunnetulta muotoilijalta. He ovat saaneet parikseen toteuttajan, jonka kanssa tuote on ideoitu ja muotoiltu. Esimerkiksi lasitaiteilija Markku Salo ja tekstiilitaiteilija Katri Haahti suunnittelivat yhdessä tee- tai kahvilasin, jolla on käsin kirjottu suojusrengas. Muita uusia käsityöideoita ovat Elina ja Klaus Aallon kangaspuissa kudottava leikkimatto ja puupalloista koottava valaisin.
— Yhteistyöprosessi alkoi viime keväänä, ja nyt voimme esitellä tulokset. Kaikki käsityötuotteet on tehty täysin kotimaisista raaka-aineista, ja osa on tarkoitus tuotteistaa itse tehtäväksi tarvikepaketiksi tai valmiina ostettavaksi tuotteeksi, Jenni Mikkonen kertoo.
Tänään yrityksen missio on sama kuin ennenkin, tekstiilitaiteen ja käden taitojen edistäminen. Liiketoiminta muodostuu suurimmalta osin käsityöharrastajien palvelemisesta ja yritysten tilaustöistä. Käsityön Ystävien kautta suunnittelijat, taidekutojat ja asiakkaat löytävät toisensa. Ryijyt ovat edelleen tärkein tuote, ja valikoimaan kehitellään koko ajan uutta.
— On hieno aika olla tässä työssä, kun käsitöiden tekeminen on nousussa. Ihmiset neulovat, kirjovat, kutovat ja jopa kehräävät ja värjäävät villalankoja itse. Käsityöharrastus kytkee ihmisiä uudella tavalla yhteen ja nostaa vanhoja taitoja kunniaan, Jenni Mikkonen sanoo.

Ystävät & Ystävät -näyttely 26.2.—3.4.2010 Design Forumissa, Erottajankatu 9, Helsinki.

Nette Grön Kuva Jarno Kovamäki

LASIN KAPINALLINEN

Vain harvoin lasitaiteilija kuulee olevansa kohauttaja ja edelläkävijä. Ruotsalaiselle Åsa Jungneliukselle, 33, se on lähes jokapäiväistä. Poikkeuksellinen on myös hänen asemansa. Jungnelius toimii Ruotsin maineikkaimpiin kuuluvan lasitehtaan Kosta Bodan muotoilijana, mutta hän ei suunnittele käyttölasia, vaan kynsilakkapullon, huulipunapuikon tai dildon muotoisia esineitä. Ensimmäisiä hätkähdyttäjiä oli Snippan, vaginaa kuvaava veistos.
— Töissäni on voimakas poliittinen ulottuvuus. Se on minulle yhtä tärkeä kuin esteettinen ulottuvuus. Tulkitsen lasin avulla oman identiteetin luomiseen ja sukupuoliroolien rakentumiseen liittyviä kysymyksiä. Ne kiinnostavat minua jopa enemmän kuin lasi materiaalina. Lasi kuitenkin sopii minulle, koska se on kiehtovan monimuotoista, toisaalta kovaa ja kylmää, toisaalta valuvaa ja lämmintä — ja uskomattoman kaunista.
Jungnelius sanoo, että yksi keskeisistä identiteetin muodostamisen keinoista on shoppailu. Olet sitä mitä ostat.
— Meikit ja piikkarit ovat tyypillisiä naisten ostoksia, mutta ne eivät ole koskaan viattomia, vaan myös vallan symboleita. Niitä muistuttavia esineitä muotoilemalla voin tarkastella sukupuolten välistä tasa-arvoa. Siitä on puhuttu jo pitkään, mutta se on yhä saavuttamatta. Ihmisiä myös arvioidaan minusta liikaa sukupuolensa edustajana tai asemansa perusteella. Vasta sitten olemme tasa-arvoisia, kun mies voi käyttää korkeakorkoisia kenkiä ilman, että sitä pidetään erikoisena.
Muotoilualakaan ei ole Åsan mielestä tasa-arvoinen. Miehet ratkaisevat pitkälti, millaista on hyvä muotoilu.
— Mutta aina voi etsiytyä paikkaan, jossa olot ovat paremmat.
Sellaiselta vaikuttaa Kostan lasikylä Smoolannissa, jossa Jungnelius työskentelee puolisonsa, muotoilija Ludvig Löfgrenin kanssa. Maaseudun rauhassa on myös hänen kotinsa, josta on vain silloin tällöin päästävä tuulettumaan Tukholmaan.

Lisätietoja asajungnelius.se.

Kuva: Ari K. Ojala

PÄÄOSASSA VALO

Sebastian Sandelinin, 26, Cobo-akryylivalaisin on kuin penkki, jonka toisen jalan läpi työntyy hehkulamppu. Valon voi kohdistaa haluamaansa suuntaan lamppumoduulia kääntämällä.
— Halusin suunnitella ja toteuttaa valaisimen, jossa jalka, varjostin ja valonlähde muodostavat selkeän ja yksinkertaisen kokonaisuuden.
Juuri nyt Sandelin iloitsee siitä, että on saanut kompaktin esineen jälleenmyyjäksi Deco Housen ja valmistajaksi Keraplastin. Yleensä hän on tehnyt kaiken omin käsin, koska nauttii siitä. Samalla hän on voinut varmistua tuotteen toimivuudesta.
Valaisimista Sandelin kiinnostui, kun pyrki laajentamaan osaamistaan. Akryylin hän valitsi sen tyylikkyyden ja lasinomaisuuden johdosta. Sitä on myös helppo muokata.
— Läpikuultavana akryyli sopii erityisen hyvin valaisimiin. Sitä ovat suosineet jo monet suomalaiset muotoilijat Yki Nummesta Heikki Turuseen, hän muistuttaa. 
Taideteollisessa korkeakoulussa teollista muotoilua opiskeleva Sandelin tekee myös tila- ja sisustussuunnittelua. Kaikissa hänen toteuttamissaan remonteissa valolla on ollut keskeinen rooli. Se muotoilee ja viimeistelee tilan.
— Olen pienestä pitäen ollut innokas sisustaja. Äitini piti jopa hillitä minua, koska halusin jatkuvasti vaihtaa oman huoneeni järjestystä.
Sisustusintoa ruokki asuminen Luxemburgissa. Sebastian ihaili suunnattomasti vanhojen linnojen ja palatsien runsaita interiöörejä ja rakenteli puusta rokokootyylisiä kalusteita. Antiikkityylit kuitenkin unohtuivat, kun hän palasi 16-vuotiaana Suomeen.
— Muutos tapahtui luonnostaan. Maamme talvi ja karu luonto alkoivat inspiroida minua niin voimakkaasti, etten enää kaivannut ympärilleni reheviä muotoja ja kimallusta.
Pimeästä kaudesta selviämiseen Sandelin antaa pistämättömän neuvon: kannattaa lisätä kotinsa valaistusta. Niin hänkin tekee.

Anna Aromaa Kuva: Jarno Kovamäki

SELKEÄN SINIVALKOINEN MAKU

Keväällä 2008 muotoilija Sami Ruotsalainen asettelee studion lattialle Arabialle suunnittelemaansa Maku-astiastoa. Tunne on kuin tapaisi vanhoja tuttuja – Sinivalkoja ja mittakannuja tämän päivän asussa?

– Ajatus ei ole tuulesta temmattu. Ensimmäinen ideani Maku-as­tioihin todella syntyi, kun katselin isoäidiltäni perimääni vanhaa kulhoa ja tuumasin, että tuohan toimii, muotoilija juttelee.

– Mietin, miksei nytkin voisi tehdä astiasarjaa, jonka lähtökohtia ovat käytännöllisyys, pinoutuvuus ja muut hyvät perusasiat. Niihin kun vielä sekoittaisi tämän päivän tarpeet, varmasti osuisi kohdalleen.

Sami on opiskellut nimenomaan keramiikkasuunnittelua, mutta työelämä vei hänet pitkäksi aikaa tekstiilien pariin.

–  Työni Marimekolla Kristina Isolan assistenttina opetti sen, että Marimekon kuosit taipuvat moneen. Suunnittelin Maija Isolan tuotannosta kertovaa kirjaa ja lukuisista kuoseista tehtyjä tuotteita, Sami kertoo.

Hän jatkaa yhä työtään Marimekolla muissa projekteissa.

Maku-astiasarjan ensi askeleet otettiin, kun innokas ruoanlaittaja osallistui pari vuotta sitten Arabian järjestämään ideakilpailuun. Arabian kiinnostuttua nuoren muotoilijan ajatuksista Sami alkoi kierrellä astiakaupoissa tarkkaillen, mitä kotikokeille oli tarjolla.

– Kyselin myös kokeilta, millaisia ominaisuuksia ruoanlaittajat ja leipojat kaipaavat. Moneen tarpeeseen venyviä astiasarjoja oli liian vähän.

Tänä keväänä Arabian mallistoon ilmestyi uusi kuuden keraamisen kulhon, huhmareen ja survimen, kahden puusekoittimen, teräsmitan, essun ja kolmen keittiöpyyhkeen kokoelma. Leivontaan, ruoanlaittoon ja säilytykseen tarkoitettu Maku palvelee kotikokkeja muun muassa tiiviillä muovikansillaan – näin kotona tehdyt lounaat kulkevat kätevästi mukana töihin tai retkelle. Sarjan perusidea on Samin helppo tiivistää.

– Hyvän muotoilun tunnistaa kyllä: käytännöllisyys kunniaan!

Samuli Isola, kuva Tuomas Kolehmainen

SOLMUJEN TOHTORI

Nithikul Nimkulratin pitsimäisen keveiden veistosten rakenne perustuu kahteen erilaiseen solmuun. Hän valitsi töihinsä hauraan ja sitkeän paperinarun, sillä se oli hänelle ennestään tuntematon materiaali.
— En olisi pystynyt analysoimaan tutun materiaalin työstämistä.
Tuore taiteen tohtori käytti väitöstutkimuksensa osana kahta näyttelyään. Hän halusi selvittää, millaisia ajatuksia paperinaru herättää taideteoksissa käytettynä.
Nimkulrat kysyi näyttelyvierailta ja yllättyi. Ihmismuotoiset, tyhjät puvut näyttivät heistä kuolleilta ruumiilta. Yleensä taiteilijat eivät välitä siitä, että yleisön tulkinta poikkeaa heidän tarkoittamastaan. Nimkulrat analysoi kuitenkin vastaukset ja tutki väitöksessään materiaalin merkitystä.
Thaimaalainen Nithikul Nimkulrat valmistui 1990-luvulla Bangkokissa teolliseksi suunnittelijaksi. Koska ajatus jatko-opinnoista Euroopassa poltteli, hän pyysi professoriaan nimeämään viisi hyvää yliopistoa. Suunnittelija haki ja pääsi neljään. Lähtö Hollannin Eindhoveniin oli viikon päässä, kun Helsingin Taideteollisesta korkeakoulusta saapui viides hyväksymiskirje.
— Valitsin taikauskoisesti, sillä thaikulttuurissa viimeinen on aina paras vieraista vaihtoehdoista.
Nimkulrat on joskus leikitellyt ajatuksella, mitä olisi tapahtunut, jos Helsingin-kirje olisikin kadonnut matkalla.
— Hollantilaisessa koulussa olisin pysynyt muotoilijana. Helsingissä minusta tuli taiteilija.
Kuuden vuoden urakka valmistui joulukuussa, ja nyt Nithikul Nimkulrat haluaa jatkaa post doc -opintoja, tehdä taidetta ja löytää paikkansa taidekorkeakoulusta Suomesta tai ulkomailta.
Helmikuussa Gallen-Kallelan museossa Espoossa avautuvaan ryhmänäyttelyyn valmistuu paperinarusta kehyksiä. Nimkulratia ravisteli havainto, että vaikka Akseli Gallen-Kallela teki omin käsin kehykset moniin maalauksiinsa, kehyksiä ei näytetä kuvissa eikä kirjoissa.
— Miksi maalauksia pidetään arvokkaampina, vaikka sekä kehys että maalaus ovat taiteilijan tekemiä?

Arjen voima Gallen-Kallelan museossa Tarvaspäässä 5.2.—30.5.
Lisätietoja gallen-kallela.fi.

Katja Palhus Kuva: Jarno Kovamäki

SULAVA SYMBIOOSI

Suunnittelijakaksikon työhuoneella Helsingin Ruoholahdessa käy kuhina. Kalastusta ja vaellusta intohimoisesti harrastava Teemu Järvi on juuri palannut parin viikon pituiselta latautumisreissulta Lapista, ja edessä on suuren suunnitteluprojektin viimeistely Habitare-messuille.
Muotoilijalegenda Yrjö Kukkapuro kutsui vuosi sitten Järvi & Ruoho -designyritystä pyörittävät miehet suunnittelemaan messujen EcoDesign-näyttelyyn ekologisia istuimia. Mukaan on kutsuttu myös useita kymmeniä kansainvälisiä suunnittelijoita.
— Kehittelen kylmyyttä ja kosteutta eristävää retki-istuinalustaa, joka mahtuu pieneen tilaan eikä paina paljon, kertoo Teemu Järvi.
— Nojatuolissa käyttämäni kierrätyspahvi kestää hyvin käytössä, Heikki Ruoho lupaa.
Heikillä on valmiina kaksi uutta valaisinta, joihin on erilaisia kuosivarjostimia vaihtelunhaluisille. Hoop-nimiset katto- ja pöytävalaisimet menevät kuljetuskustannuksia säästävään litteään pakkaukseen ja niiden osat ovat kierrätettäviä.
Teemun muita ajankohtaisia töitä ovat esimerkiksi samoilla messuilla lanseerattavat kierrätyspahviset säilytyskalusteet, jotka toimivat myös pieninä pöytinä. Ne ja Hoop-valaisimet tuo markkinoille Brands Scandinavia.
Järvi & Ruoho -duon on pitänyt kiireisenä myös johtolistojen suunnittelutyö Dionelle.
— Johtolistoilla helpotetaan kodin sähköjohtokaaosta. Teimme listasta objektinomaisen ja tyylikkään. Se kestää hyvin katsetta, joten sitä ei tarvitse yrittää häivyttää seinään.
Huonekalusuunnittelijoiksi valmistuneet Teemu Järvi ja Heikki Ruoho pitävät työnsä monipuolisuudesta. Kaksikko on suunnitellut yksittäisten tuotteiden lisäksi muun muassa ravintoloiden sisustuksia ja messuosastoja. Tällä hetkellä projektina on helsinkiläisen ullakkohuoneiston sisustus. Teemu Järvi tekee myös eräaiheisia kuvituksia lehtiin ja kirjoihin.
— Mielestäni on hyvä, että vapaan käden piirtäminen pysyy hallussa. Kuvitustyö on mukavaa vastapainoa teolliselle muotoilulle.
Opiskeluajoista asti yhteistyötä tehneet muotoilijat riitelevät vain harvoin ja luottavat toistensa ammattitaitoon.
— Me olemme molemmat melkoisia perfektionisteja ja jaksamme olla loppuun asti kiinnostuneita töistämme. Hessu on ehkä vahvempi rakenteessa, minä taas materiaaleissa, Teemu Järvi sanoo.
— Minä innostun nopeammin, kun Teemu punnitsee asioita pidempään, Heikki Ruoho miettii.
Työn vastapainoksi Heikki soittaa kitaraa akustisessa setäbändissä, joka pistettiin pystyyn vuosien tauon jälkeen. Teemu suunnittelee jo uutta syksyistä vaellusretkeä Lappiin.

Habitare-messut Helsingin Messukeskuksessa 9.—13.9.2009.

Anna Palmén kuva Juho Huttunen

SUURELLA KIERROKSELLA

Vastikään päättyneet Milanon messut ovat Euroopan tärkein sisustusalan katselmus. Pariisissa asuva ja työskentelevä kalustemuotoilija Elisa Honkanen on tuotteillaan messuilla mukana kolmatta kertaa.
Pariisiin Elisa Honkanen on tullut mutkan kautta. Lahdessa suoritettujen käsityömuotoilun opintojen jälkeen hän pohti mahdollisuuksiaan Suomessa.
— Suomessa ei ole kovinkaan monta muotoilutoimistoa, ja arvelin, että ulkomailta olisi helpompi hankkia työkokemusta. Milano oli helppo valinta, se on muotoilumaailmassa keskeisellä sijalla.
Politecnico di Milanossa suoritettujen vaihto-opintojen jälkeen Elisa sai assistentin paikan yhdessä Milanon suurimmista muotoilutoimistoista, Lissoni Associatissa. Hän viihtyi Piero Lissonin toimistossa lopulta kolme vuotta ja suunnitteli sellaisille asiakkaille kuin Alessi, Axor, Cappellini, Flos, Fritz Hansen, Knoll ja Thonet.
— Muotoilijalle Milano on aivan täydellinen paikka elää ja asua. Se on kaupunki jonne voisin vielä palata, Elisa sanoo.
Milanon-vuosien jälkeen Ranska alkoi houkuttaa Elisa Honkasta vuonna 2005. Hän oli seurannut kiinnostuneena Ranskan uuden muotoilun kenttää, ja kaipasi uutta näkökulmaa. Pariisista työtä löytyi  Patrick Norguet’n studiolta.
— Työnsaanti oli helppoa. Milanossa hankittua kokemusta arvostetaan Pariisissa paljon, samoin pohjoismaista muotoilua.
Norguet’n toimiston vapaa työskentelytapa oli aivan erilainen kuin Milanossa Lissonilla, missä työhön paneuduttiin syvällisesti ja jokaista yksityiskohtaa hiottiin tarkkaan.
— Ideani oli kokeilla pientä toimistoa, että saisin tuntumaa omaa uraa varten. Se auttoikin alkuun ja madalsi kynnystä irrottautua itsenäiseksi suunnittelijaksi.
Ensimmäisillä Milanon-messuillaan Salone Satellitessa vuonna 2008 Elisa sai tuotteilleen hyvää palautetta, kontakteja muutamaan hyvään firmaan ja julkisuutta tärkeissä lehdissä.
— Yllätyin myös siitä, miten paljon neuvoja ja kannustusta sain oman alani ihmisiltä.
  Nyt Elisa on freelance-suunnittelija, jonka oma toimisto koostuu kannettavasta tietokoneesta. Aina-pöytäsarjalle on löytynyt valmistajaksi Foundry, ja tämän kevään messuille Elisa toi jakkaroita ja seinään kiinnitettäviä vaatekoukkuja. Ne olivat esillä Uncovered-ryhmän yhteisellä osastolla.
Elisa on asunut Pariisissa nyt viitisen vuotta ja ulkomailla yhteensä kymmenen. Onko se vaikuttanut hänen muotokieleensä?
— Luulisin olevani tyyliltäni aika suomalainen. Italiaan muuttaessani halusin nimenomaan päästä eroon suomalaisesta muotoilusta; kaikki ne isot nimet — Aalto, Wirkkala, Franck — joiden rinnalla omat työt haalenevat välittömästi... Sainkin ilmeisesti juuri sopivasti etäisyyttä tehdäkseni omalla tavallani. Tiedostin vähitellen, että vaikka klassikot ovat täydellisiä, myös meitä uusia muotoilijoita tarvitaan.

Nette Grön kuva Kai Jünemann

SÄRMIKÄS SADUNKERTOJA

Taiteilijan ja graafisen suunnittelijan Klaus Haapaniemen kuvitustyyliä kutsutaan usein satumaiseksi, kalevalaiseksi, suomalaiskansalliseksi. Haapaniemi itse tarkentaa kuviensa vaikutteiden tulevan venäläisten lastenkirjojen maailmasta.

– Tyylini lähtökohdat ovat aina olleet ennemminkin slaavilaiset. Se on jopa korostunut, kun olen asunut pitkään ulkomailla.

Yksi Haapaniemen tuoreista suunnitteluprojekteista on yhteistyö ranskalaisen Domesticin kanssa. Eläinaiheisten seinätarrojen kokoelmassa seikkailevat taatun hersyvään tyyliin siivekäs sammakko, haavoittunut kauris ja saapasjalkakissa. Työn alla on lisäksi peilikokoelma.

– Oli kiinnostavaa suunnitella jotain, jonka ihmiset laittavat seinälle ja jonka kanssa he elävät koko ajan. Keskityin työssäni lähinnä väreihin ja siihen, mikä toimisi parhaiten valkoisella pohjalla.

38-vuotias Haapaniemi on kosmopoliitti. Pitkä työsuhde Diesel Style Labin kanssa johdatti Lahden Muotoiluinstituutista valmistuneen suunnittelijan asumaan Italiaan. Sieltä matka jatkui neljä vuotta sitten Lontooseen. Muodista kiinnostunut Haapaniemi on työskennellyt Dolce & Gabbanan, Cacharelin, Levi'sin ja lontoolaistavaratalo Selfridgesin kanssa – unohtamatta Marimekkoa ja Iittalaa. Hän kuvittaa kirjoja ja suunnittelee printtejä.

– Kun yritykset lähestyvät minua, heillä on yleensä valmis tuote. Minun designini on kuin takki, Haapaniemi sanoo.

Seinätarroja myy Suomessa Zocca, www.zocca.fi. Tarrat ovat esillä Pariisissa L’affice 100 % Finlande -näyttelyssä 29.5.–26.10.2008, Musée des Arts Décoratifs.

Kuva Ilpo Musto

TIK, TAK, TIUKU

Könnin suvun kellomestarit hieraisisivat silmiään, jos näkisivät Ari Kanervan kaappikellon. Se on hoikka ja pitkäraajainen, teräslevystä taivutettu. Kellon saisi lyömään tunnit, mutta ääni olisi turhan metallinen. Ideologialtaan aikarauta on kuitenkin lähempänä könniläistä kuin arvaisikaan.

Kalustesuunnittelijaksi 2008 valmistunut Kanerva oli pitkään viehtynyt tuoleista, kuten alan suunnittelijoilla on tapana. Messuilla eräs valmistaja kysyi Kanervalta, eivätkö kellot kiinnostaisi. Kotona hän leikkasi kellosta paperimallin ja teippasi sen keittiön seinälle. Malli kypsyi seinällä useamman kuukauden.

– Ohi kulkiessani leikkasin mallista paloja pois, jotta sain sen niin siroksi kuin halusin. Yleensä esineiden mittasuhteet paranevat, kun niitä katsoo pitkään.

Aluksi rungon piti olla puuta, mutta se ei taipunut haluttuun muotoon. Kun Kanerva äkkäsi materiaaliksi teräslevyn, tekniset ongelmat ratkesivat ja tuotantokustannukset pysyivät kohtuullisina. Keväällä 2009 Milanon muotoilumessuilla italialaisen Covon johtaja kiinnostui kellon koekappaleesta. Tiuku lanseerattiin siellä tämän vuoden huhtikuussa.

Italia on muotoilijan toivemaa, Kanervankin. Isot designtalot etsivät jatkuvasti uusia suunnittelijoita. Sopimus hyvän yrityksen kanssa tuo yleensä lisää töitä.

– Italiassa on hieno suunnittelijakulttuuri. Iso ero Suomeen on, että siellä ei edellytetä yritysuskollisuutta. Resurssit ovat omaa luokkaansa ja markkina-alue valtava.

Maisteriopintojensa ohessa Kanerva oli kuusi vuotta designtoimisto Viveron teknisenä suunnittelijana. Työ opetti näkökulmia, joista koulussa ei paljon puhuta: kustannuksista, alihankinnasta, tuotteistamisesta ja markkinoinnista. Kanerva sanoo, että taiteellisuus on tuskin puolet muotoilijan työstä. Tuotteelle pitää saada valmistaja, ja sen joutuu etsimään itse.

– Työ vaikutti myös ajattelutapaani. Aluksi en pystynyt tekemään mitään miettimättä, miten tekisin esineen helpoimmin ja taloudellisimmin. Ei aina paras lähtökohta luovaan työhön...

Saamansa apurahan ansiosta Kanerva keskittyy kuluvan vuoden aikana lähinnä markkinointiin.

– Nyt katsotaan, mihin rahkeet riittävät.

Ari Kanervan uusi valaisin on mukana Habitare-messujen Ecodesign-valaisinnäyttelyssä Helsingin messukeskuksessa 1.–5.9.


Sirkku Saariaho kuva Juho Huttunen

UNELMISTA TOTTA

Tasan 25 vuotta sitten Henk Teunissenillä oli vanhemmilta peritty kukkakauppa Amsterdamissa. Nico Tijsen oli juuri valmistunut floristiksi. Kukkakaupan pito ei oikein motivoinut Henkia. Puolihuolimattomasti hän etsiskeli ideaa laajentaa liiketoimintaa. Aasian-lomamatkalla hän osti kasan ruukkuja.
— En tiennyt miten rahtaan ne Hollantiin, missä ja miten ne myyn. Jotenkin vain päätin ostaa ruukut, hän muistelee.
Ruukut päätyivät kotimaahan ja kävivät kukkakaupasta hyvin kaupaksi. Henk innostui ostamaan lisää tavaraa. Eräältä matkalta mukaan tuli muutama sata puista, jalallista aamiaistarjotinta.
— Niitä ei ostanut kukaan. Yksi oli kaupan ikkunassa, kun kuulin sitä katsovan rouvan kysyvän mieheltään, että mikä tuo on. Mies ei osannut vastata. Kun kerroin heille, että se on aamiaistarjotin, jolla voi viedä kahvin sänkyyn, he ostivat sen heti.
— Päätin maalauttaa jokaiseen tarjottimeen tekstin Breakfast Tray. Sen jälkeen ne loppuivat oitis, Henk kertoo.
Näin syntyi yksi Rivièra Maison -sisustusbrändin tunnusmerkeistä, kauniisti piirretty teksti tuotteen pinnassa. Sanat ovat englantia, ranskaa, italiaa, kieliä joita puhutaan Long Islandilla, Provencessa, miksei myös aiemmin siirtomaina olleissa Aasian valtioissa eli kaikkialla siellä, mistä brändi ottaa tyylivaikutteita.
Nico Tijsen tuli Henkille töihin 20 vuotta sitten. Nykyisin hän on brändin luova johtaja, joka muun muassa suunnittelee mallistojen tekstiilit ja kantaa vastuun myymälöiden sisustuksista. Lippulaivamyymälöitä brändillä on kolme Hollannissa ja yksi Hampurissa, Düsseldorfissa, nyt Helsingissä ja pian myös Oslossa.
— Lontoo, Milano ja New York ovat tähtäimessä, mutta ei aivan vielä. Ehkä noin viiden vuoden kuluttua, Henk pohtii.

Rivièra Maison, Mannerheimintie 2, Helsinki.

Minna Juti Kuva Juho Huttunen

VIISI VIHTORIA

Arjen kääntäminen tyylikkyydeksi, yksityiskohdista pilkistävä hyväntuulinen glamour, on myös sitä, mistä kolmekymppinen muotoilijapolvemme tunnetaan. Heille muotoilu on osa maapalloistuvaa elämäntapaa. He nojaavat yhtä aikaa suomalaiseen kulttuuri- ja luontoperinteeseen sekä kansainvälisiin vaikutteisiin.

How About Viktorin käsissä esimerkiksi suomalainen säkkituoli hakee muotonsa japanilaisista ilotulituksista. Vaatenaulakon päällä istuu keraaminen pikkulintu, ja kattolamppu on kuin kimppu morsiuskelloja.

How About Viktor on viiden sisustusarkkitehdin vapaamuotoinen työyhteisö, joka suunnittelee tiloja ja tavaroita. Taideteollisessa korkeakoulussa yhtä aikaa opiskelleet Taina Lehtinen (s.1978), Yuki Abe (s.1974), Helga Lahtinen (s.1979), Marko Nenonen (s.1975) ja Anna Salonen (s.1979) perustivat kolme vuotta sitten ryhmän, joka sai nimensä, kun yhdessä pohdittiin tulevaisuuden menestyssuuntaa: How About Viktor? Miten olisi voitto?

Vapaan ideoinnin ja keskinäisen kommentoinnin tuloksena ”vihtorit” luovat tuotteita, joita esiteltiin yhdessä ensimmäisen kerran syyskuussa 2007. Silloin Helsinkiä kiersi kolmeen pakettiautoon pakattu Viktor on Wheels -näyttely, joka vei uutta muotoilua Klaus K -hotellin edustalle, Kaapelitehtaalle, Suomenlinnaan...

 – Suomalaiset ovat ujoja. Käteen työnnetty esite kourassaan he menivät kotiinsa tutkimaan, mistä on kyse, Helga muistelee.

Viktor on Wheels oli niin onnistunut aloitus nuorelta ryhmältä, että viralliset muotoilupiirit kiinnostuivat heidän tekemisistään. Tänä keväänä Milanon huonekalumessujen satelliittitapahtumaan matkasi Viktor on Wheels -näyttely Suomen Kulttuurirahaston, Ornamon ja Taiteen Keskustoimikunnan rahoituksen turvin.

– Pyöritys oli aikamoista. Milanossa tultiin iholle, pysähdyttiin, katsottiin hetken, ja sitten hymyillen oivallettiin. Ensimmäinen kysymys oli useimmiten: Mistä te olette? Ai Suomesta! No sen näkee!

How About Viktor -muotoilijaryhmä on mukana Designmuseon (Korkeavuorenkatu 23, Helsinki) suomalaista nykymuotoilua esittelevässä Fennofolk-näyttelyssä, joka jatkuu 28.9. saakka, http://www.howaboutviktor.com/HAV/.

Samuli Isola, kuva Jaanis Kerkis